Onko joihinkin ihmisiin kirjoitettu joku tyytymättömyyskoodi, vai onko meillä yhden lapsen kasvatus mennyt jotenkin pahasti pieleen, kun mikään ei kelpaa?

Lapsi haluaa lapsenomaiseen tapaan kaikkea, mutta kun tämä tapaus saa jotain, hän jaksaa olla siitä iloinen muutaman sekunnin. Sen jälkeen alkaakin jo ruikutus siitä, että joku toinen juttu olisi kiva/kivempi.

Esimerkki. Viimisten parin kuukauden ajan lapsi on kaupassa käydessään pyytänyt päästä eteisessä olevan kolikkokarusellin kyytiin. Suostuin sitten lopulta ja kierrokset alkoivat. Kahden kierroksen jälkeen lapsi höpisi jotain karusellissa ja kysyin, mitä sanoi. Seuraavalla kierroksella tuli vastaus: "Tuo lentokone (kolikkomasiina) olisi varmaan tosi kiva."

Lasta olisi kiva ilahduttaa joskus jollain pikkujutulla, mutta miten se käy, kun ennen tikkarin syömistä ilo tikkarista on kadonnut. Pulkkamäkeen lähdetään innoissaan, mutta viimeistään ensimmäisessä laskussa asiat ovat jo huonosti. Pelejä pelattaessa kaikki on pielessä jo alussa, koska hänen pitää saada ensimmäinen vuoro ja, jos saa, se menee vikaan, kun ei heitä kutosta tai saa Afrikan tähteä tai löydä pareja jne.

Harvoin nykyään tämän lapsen kanssa ajattelenkaan hänen ilahduttamistaan. Siitä tulee vain itselle lievä raivo, kun mikään ei kelpaa. Lähinnä välillä ajattelen syyllisyydentuntoisesti, että pitäähän hänenkin joskus jotain saada. Voin vain kuvitella mitä tästä tulee, kun hän kasvaa isommaksi ja "mä haluun, haluun, haluun" jälkeen seuraavana aamuna on raivo, kun ostetut kengät, takit, kynät eivät enää kelpaa kouluun...