Nyt ihan suoraan sanottuna vituttaa. En edes voi tänne kirjoittaa miksi, koska... Mutta aaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaa-rrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrr-gggggggggggggggggggggggggggggg-hhhhhhhhhhhhhhhhhhhhhhhhhhh!

Olisipa mahtavaa, jos olisi mahdollisuus ja taito ilmaista itsensä niin, että saisi joskus tuon ukon naaman umpeen.

Jollekin ei sitten kelpaa mikään. Yksi lapsi on liian riehuva ja äänekäs ja toinen liian hiljainen ja rauhallinen. Tosin jälkimmäinen tietysti on kuitenkin parempi ja se osoitetaan lapsillekin ihan ilmeillä ja eleillä. Luulisi aikuisella ihmisellä olevan sen verran käytöstapoja, että ei nyrpistelisi lapselle ja puhuisi tälle ylimielisesti vain siksi, ettei käytös miellytä. Tai pitäisi hiljaista ja rauhallista lasta tyhmänä vain siksi, ettei tämä ujouttaan saa vastattua kysymyksiin, joita tulee kuin liukuhihnalta. Tekisi mieli sanoa suorat sanat.

"Turpa umpeen, ämmä! Jos olet niin epäammattimainen ja epäinhimillinen, että et osaa käyttäytyä lasten seurassa, niin painu hiiteen! Jokainen ansaitsee toisen mahdllisuuden ja vaikket itse osaa sellaista antaa, niin sinä olet niitä kuitenkin saanut jo monia eli nyt riittää! En halua nähdä rumaa, nyrpeää naamaasi enää koskaan!"

Lehdissä on aina juttua siitä, kuinka pitää oppia sanomaan ei. Mutta kun sanoo ei, ihmiset tuntuvat aivat tyrmistyneiltä.

Kieltäydyin juuri vanhempainneuvoston sihteeriksi. Kun sitten etsittiin rahastonhoitajaa: "Sinähän voit olla rahastonhoitaja, kun et ryhtynyt sihteeriksi." Kohteliaasti kieltäydyin tästäkin, mutta joidenkin ihmisten loukkaantuminen oli käsiintuntuvaa.

Minulla on muutakin tekemistä. Käyn kokouksissa, koska koen sen velvollisuudekseni, mutta ei minulla ole aikaa järjestää mitään tapahtumia tms. En ihmettele, että monet jättävät kokoukset väliin pelätessään pakkonakkeja!

Onko joihinkin ihmisiin kirjoitettu joku tyytymättömyyskoodi, vai onko meillä yhden lapsen kasvatus mennyt jotenkin pahasti pieleen, kun mikään ei kelpaa?

Lapsi haluaa lapsenomaiseen tapaan kaikkea, mutta kun tämä tapaus saa jotain, hän jaksaa olla siitä iloinen muutaman sekunnin. Sen jälkeen alkaakin jo ruikutus siitä, että joku toinen juttu olisi kiva/kivempi.

Esimerkki. Viimisten parin kuukauden ajan lapsi on kaupassa käydessään pyytänyt päästä eteisessä olevan kolikkokarusellin kyytiin. Suostuin sitten lopulta ja kierrokset alkoivat. Kahden kierroksen jälkeen lapsi höpisi jotain karusellissa ja kysyin, mitä sanoi. Seuraavalla kierroksella tuli vastaus: "Tuo lentokone (kolikkomasiina) olisi varmaan tosi kiva."

Lasta olisi kiva ilahduttaa joskus jollain pikkujutulla, mutta miten se käy, kun ennen tikkarin syömistä ilo tikkarista on kadonnut. Pulkkamäkeen lähdetään innoissaan, mutta viimeistään ensimmäisessä laskussa asiat ovat jo huonosti. Pelejä pelattaessa kaikki on pielessä jo alussa, koska hänen pitää saada ensimmäinen vuoro ja, jos saa, se menee vikaan, kun ei heitä kutosta tai saa Afrikan tähteä tai löydä pareja jne.

Harvoin nykyään tämän lapsen kanssa ajattelenkaan hänen ilahduttamistaan. Siitä tulee vain itselle lievä raivo, kun mikään ei kelpaa. Lähinnä välillä ajattelen syyllisyydentuntoisesti, että pitäähän hänenkin joskus jotain saada. Voin vain kuvitella mitä tästä tulee, kun hän kasvaa isommaksi ja "mä haluun, haluun, haluun" jälkeen seuraavana aamuna on raivo, kun ostetut kengät, takit, kynät eivät enää kelpaa kouluun...

Istuu ja tekee omiaan. Seisoo, kävelee ja tekee omiaan. Häipyy, kun huvittaa. Palaa, kun huvittaa. Syö sen minkä haluaa. Sotkee ympäristönsä omilla jätteillään, eikä siivoa edes niitä. Metelöi, kun toiset nukkuvat. Nukkuu, kun muut tarvitsisivat elintilaa. Vaatii kaiken. Antaa vähän. Ei kiinnostu mistään, tai vain omista jutuistaan. On aina oikeassa. Ei kestä erilaisuutta.